Tämmöstä tällä kertaa. Jättäkää kommenttia tai jotain...

Näin tänään ensimmäistä kertaa avomieheni lapset. Tapaaminen meni oikein hyvin. Suloisia muksuja ovat.Lapset on vielä sen verran pieniä, että isän naisystävä on ihan ok-juttu. Kahden viikon välein lapset tulee päiväksi meidän luo. Vaikka mulla ei ole lapsia niin kyllä mä niistä pidän ja tykkään touhuta, mut en silti edelleenkään halua omia. Tiesin, että miehen mukana tulee kaksi lasta ja nyt sitte opetellaan elämään niiden kanssa. Jossain vaiheessa ne tulee olemaan meillä pidempiäkin aikoja. Saa nähdä millaista elämä tulee olemaan kun ovat murrosiässä. Oonko enää sillon ok...? Mut tuota nyt on turha ruveta vielä miettimään. 

Yritän saada tällä viikolla ihan jonkun kunnollisen päivityksen kirjotettua. 

Se on moro tältä erää....

Aloin pari päivää sitten lukemaan Erik Axl Sundin varistyttö-kirjaa. Aika hurjaa tekstiä. Se laittoi mut miettimään omasta hyväksikäytöstä kirjoittamista. Blogia miettiessäni päätin, että en tätä asiaa ottaisi esiin ollenkaan, mutta toisaalta se on niin iso osa mun elämää...valitettavasti.

Vähän faktoja: Olin noin 5-vuotias silloin kun minulla on ensimmäiset selvät muistikuvat hyväksikäytöstä. Olen kyllä varma, että tätä on tapahtunut aikaisemmin, noin 3 vuoden ikäisenä. Hyväksikäyttö oli fyysistä 5-10 ikävuoteen ja psyykkistä 10-16 ikävuoteen.Tekijä oli eräs sukulaismies. Olin hänen ja hänen vaimonsa luona paljon hoidossa ja muustakin syystä vietin siellä aikaa. En koskaan lapsena kertonut asiasta kenellekään, mutta oirehdin monella tavalla. Olin aggressiivinen, mulla oli oppimisvaikeuksia, pelkäsin monenlaisia asioita, ystävyyssuhteita oli hankala luoda, minulla oli usein kovaa päänsärkyä ja pahoinvointia. Vanhempani käyttivät minua perheneuvolassa, neurologisissa testeissä ja koulussa kävin kuraattorin luona. Asia oli aina tietoisuudessani, mutta kykenin työntämään sen todella syvälle piiloon. Jos minulta olisi suoraan kysytty onko jotain tällaista tapahtunut olisin varmasti vastannut ei. 

Asia alkoi painaa mieltäni murrosikäisenä. Olin todella vaikea tuolloin ja vanhempani saivat todella kärsiä käytökseni takia. Ajattelin tuolloin, että minun pitäisi kertoa asiasta, mutta en vielä silloin ollut valmis. Ajattelin kauhulla miten asia vaikuttaisi koko sukuun. En kuitenkaan koskaan pelännyt, että minua ei uskottaisi. Kävin tuohon aikaan nuorten psykiatrian poliklinikalla paniikkikohtauksien ja masennuksen takia. Olin käynyt siellä pari vuotta ennen kun uskalsin kertoa asiasta. Meillä oli jo aikaisemminkin ollut perhetapaamisia ja sovimme, että seuraavalla kerralla kerrotaan asiasta vanhemmilleni. Se oli kamalaa. Kamalaa nähdä omien vanhempien luhistuvan ja huomata, että he alkoivat heti tuntea syyllisyyttä siitä, että eivät olleet huomanneet asiaa tai pystyneet suojelemaan minua. He kuitenkin uskoivat minua täysin ja nyt koko ikäni kestäneille oireiluille oli selvä syy. Kyllähän vanhempani olivat tienneet,että kaikki ei ollut kunnossa ja kyllähän he puuttuivatkin asiaan. Sanoin heille monta kertaa, että he eivät olisi mitenkään pystyneet huomaamaan asiaa sillä salasin sen niin hyvin.

Samana iltana kun olin kertonut asiasta äitini soitti tekijälle, joka oli niin paniikissa, että tunnusti asian. Tämän jälkeen päätin, että haluan tehdä asiasta rikosilmoituksen. Kaikki tapahtumat laukaisivat niin pahan masennuksen, että jouduin menemään osastolle itsetuhoisuuden takia. Sieltä käsin hankin itselleni asianajajan ja tein rikosilmoituksen. Ilmoitusta tehdessäni ensimmäinen asia mitä poliisi minulle sanoi oli, että juttu on varmasti jo vanhentunut ja että jutusta tulee niin rankka, että parempi vaan yrittää hoitaa itsensä kuntoon. Olin päättänyt tehdä ilmoituksen ja niin se tehtiin. Reilun vuoden aikana oli muutama kuulustelu, jonka jälkee syyttäjä päätti, että oikeuteen mennään. 

Oikeudenkäynti oli kamalin asia tähänastisen elämäni aikana. Se kesti yhden päivän. En joutunut hyväksikäyttäjän kanssa samaan tilaan ollenkaan vaan kaikki meni äänityksen kautta. Isäni sai olla mukanani tukihenkilönä. Äitini oli todistajana, koska hyväksikäyttäjä oli puhelimessa tunnustanut tekonsa hänelle. Oman kuulusteluni jälkeen menin kotiin ja odotimme iltaan päätöstä. Illalla asianajaja soitti ja kertoi,että olimme voittaneet jutun. Tekijä oli saanut 4 vuoden tuomion ja oli lähtenyt suoraan salista istumaan. Ensikertalaisena hän ei tietenkään istunut kuin puolet, mutta minulle tärkeintä oli, että hän sai tuomion ja lehdessä kerrottiin nimen kanssa hänen olevan pedofiili.

Oikeudenkäynnin jälkeen pystyin täysillä alkaa keskittymään asian käsittelemiseen. Kävin monenlaisessa terapiassa ja muutaman kerran jouduin käydä osastohoidossa, mutta jossain vaiheessa huomasin, että pystyn elämään asian kanssa ja harvoin edes ajattelin asiaa. Koskaan se ei tietenkään unohdu, mutta opin elämään sen kanssa. Aina välillä asia aktivoituu mielessäni ja tulee uniini. Aina se muistuu mieleen kun uutisista lukee raiskauksista ja hyväksikäytöistä. 

Näin myöhennin uskon, että nämä nykyiset sairauteni johtuvat osittain tästä lapsuuden traumasta. Se on antanut jonkinlaisen sysäyksen sairastumiseen.

Eiköhän tässä nyt ollu pääpiirteittäin koko juttu. Kysymykset ja kommentointi on sallittua.

Noh, mun aivoissa on käi tapahtunut jonkinlainen taantuma. Mä oon alkanu jopa käyttäytyy ku teini. Saan ihmeellisiä kilahdus-kohtauksia. Tänään hermostuin keräyspapereille ja pakastevihanneksille kun ne ei mahtunut pakastimeen. Mun silmissä sumeni ja mun olis tehnyt mieli paskoa kaikki käteen osuva tavara pitkin seiniä. Sain sen epävakaa persoonallisuushäiriö-diagnoosin vasta vuoden vaihteessa ja nyt mietinkin, että johtuuko nää raivohullukohtaukset siitä...? Mulle on laitettu lähete DKT-terapiaan, mutta sen alkaminen voi venyä ens vuodelle. Pahinta on kun en erota omaa persoonallisuutta ja mun sairauksien aiheuttamaa käytöstä toisistaan. Uskon, että mun luonteeseen kuuluu jonkin asteinen äkkipikaisuus, mut ihan tässä mittakaavassa tapahtuva kiihtyminen ei oo normaalia. Joskus pelkään, että mun mies ei jaksa mun kiukuttelua. Ollaan kyllä puhuttu asiasta ja se ymmärtää kyllä, eikä ota itseensä jos mä vähän riehun, mut ei kai tällästä kukaan loputtomiin kestä. Yleensä näitä kohtauksia tulee ku oon väsynyt tai ahdistunut. Pitäis saada tää elämä paremmin hallintaan. 

Onneksi toi kaksisuuntainen on aika hyvin hallinnassa. Mulla oli puoli vuotta tosi sekamuotoinen vaihe, joka sit loppujen lopuksi meni vaikeaksi masennukseksi ja vei mut osastolle. Sekamuotoinen vaihe on todella rasittava. Aamulla on hurja buusti päällä, alan tekemään jotain ja muutan tunnin päästä olen ihan lamaantunut, enkä saa enää mitään aikaiseksi. Ilta saattaa mennä itkeä kollottaessa. Mulla oli paska lääkitys silloin. Sanoin mun lääkärille, että haluan vaihtaa lääkityksen kokonaan, enkä vaan lisätä masennuslääkettä. Tän asian kanssa sain sit tapella siihen asti ku jouduin osastolle. Sanoin siellä, että en tuu mun avohoitolääkärin kanssa toimeen ja nyt se lause sit lukee jokaisessa mun paperissa. Se on edellen mun lääkärinä ja ihan mielelläni en sille olis menossa. Kohtelu ei varmaankaan tän kaiken jälkeen oo kovin lämminhenkistä. Onneks tällä hetkeellä ei tartte muuta ku uusia reseptit puhelimitse.

Paniikkikohtaukset jatkuu edelleen.Bussilla alkaa olemaan kohta mahdotonta liikkua. Uimahallissakin niitä tulee, mut en suostu uimisesta luopumaan. Sulais lumet kokonaan pois niin voisin pyöräillä joka paikkaan. Rauhottavia en viitsisi aina napsia koska ne alkaa väsyttämään. Mulla on tarvittavana lääkkeenä ainoastaan ketipinoria ja se todellakin alkaa väsyttämään. 

Joo..ei kai tässä muuta! 

Oon ollu väsynyt, mut päässä kyllä pörisee...

1. Haluisin alkaa kotihoitajaksi Romaniasta tuleville koirille. Ne siis tulis mulle siksi aikaa kun niille löydetään kodit. Puhutaan siis muutamasta päivästä pariin kuukauteen. Oon joskus ollut siellä listalla, mut sillon ei ollu tarvetta ja sit oman elämäntilanteen takia en voinut enää ottaa. Nyt olis taas elämäntilane ok, mut isäntä ei suostu. Kyllä mä toisaalta ymmärrän, että se ei halua kun mulla on välillä tuo rikkinäinen polvi niin kipeä, että lenkitys voi olla hankalaa. On mulla toki mun oma rakkaus-pakkaus koiruus, joka aina välillä tulee mun luokse.

2. Mun pitää päästä kesällä festareille! Toissa vuonna olin Ruisrokissa ja sinne palava halu olisi. Toinen vaihtoehto olis Ilosaari. Se vaan on niin kamalan kallista. Mä oon jo sen verran vanha täti, että teltassa on ihan mahdotonta kuvitella nukkuvansa. On tässä lähettyvillä muutamia pieniä kekkereitä, mut ei niistä voi puhua samaan aikaan festareiden kanssa. Ehkä mä kuitenkin keksin jonkun keinon päästä oikeille festareille ja se Riussi olis ihan no.1 !

3. Mulla on joku kehonmuokkaus-vimma. Ensinnäkin haluisin alkaa venyttää korvaa. En oo koskaan ennen sitä kokeillu. Mulla on kyllä lävistyksiä. Naamassa 3 ja korvassa 6. En haluu todellakaan mitään isoa reikää...joku 4-6mm riittää hyvin. Meillä on myös ollu suunnitteilla ottaa sisarus-tatuoinnit mun siskon ja veljen kanssa. Niillä ei kummallakaan oo yhtään kuvaa niin oon saanut niitä jonkin aikaa pehmitellä. Nyt ne kuitenkin on jo melkein lupautunut. Mulla on ennestään 7 kuvaa. Eka tuli otettua 16-vuotiaana vanhemman luvalla. Yks kuva on sellanen mistä en oikein pidä, mutta siitä saa  jatkamalla ihan kivan. Rahoitus vaan on aina se suuri ongelma!

Ai nii! Yks mikä raastaa mun hermoja on toi rikki mennyt puhelin tai eihän siitä kosahtanu ku lasi paskaksi. En tiedä, että korjauttaisinko vai hommaisinko uuden luurin. Toi Samsung galaxy S4 on mulle kyl ihan hyvä ja en olis kovin paljon valmis sijoittamaan uuteen. Ehkä käyn vaan korjauttamassa...

Jaa, nyt alkaa tuntuu pää kevyemmältä. Ensi ketaan siis. C ya!

Mulla tulee aina kamalan huono omatunto jos en jonain päivänä jaksa tehdä mitään ja makaan sohvalla pieruverkkarit jalassa. Se on joku vanhempien iskostama ajatusmalli. Jos pentuna ei ollu mitään tekemistä niin olis ainakin pitäny siivota. Mun isä on maatalon poika ja koko ajan on ollu jotain hommia. Sen oli vaikee katella sellasta jouten oloa. No joo, ehkä tää oli vähän liioteltua. Ei aina tartenu siivota.

Tälläsinä laiskiaispäivinä päässä ei laiskotella. Mulla on muutenkin ollu viime aikoina usein brainstormi päässä. Vanhat paskat jutut pynkee esiin. Yks iso asia on avioero, josta on kyllä jo vuoden verran aikaa. Olin osastolla kun lopullisesti päätettiin erota ja luulin että oon käsitelly koko setin, mut ei se ollukaan niin helppoa. Meillä molemmilla on uudet parisuhteet ja oon onnellinen nykyisen kumppanin kanssa, mut niin se on että aika kultaa muistot. Mieleen tulee niitä hyviä hetkiä ja yhteisiä reissuja ja harrastuksia. Exä on täysin erilainen kun nykyinen kumppani. Pitäis muistuttaa itseä siitä, miten huonosti meillä vaikeina aikoina meni ja että se avioliitto olis pakosti loppunut jossain vaiheessa.

Mun exä on täysin mun vastakohta. Jalat maassa ja asioita ei tehdä hetken mielijohteesta. Säätä syvällisemmistä asioista ei mielellään puhuta ja kaupungilla ei likistellä. Mä en todellakaan elä jalat maassa. Haluun mennä, nähdä ja kokea. Mun bipo tuotti paljon harmia, varsinkin mania. Mun piti päästä menemään ja olisin halunnut yhdessä mennä ja tehdä, mutta toinen ei siihen kyennyt. Suurimmaksi osaksi syytän tätä saatanan sairautta liiton kariutumisesta. Tottaikai siinä oli paljon asioita jotka vaikutti. Homma meni vaan niin, että ne asiat mihin toinen toisessa rakastui alkoi loppujen lopuksi ärsyttämään. Mut terapeutti on sitä mieltä, että meidän pitäis sen kanssa työstää tätä asiaa ja niin varmaan pitäisikin, mutta tuntuu hankalalta alkaa puhua tästä toiselle ihmiselle. Kyllä se aika tulee kun tämä ei enää tunnu niin pahalta. Se oli yksi ihminen jonka oli tarkotus olla mun elämässä tietyn aikaa.

Mä oon alkanu iltasin katselemaan YouTubesta videoblogeja. Menee aina aamuyöhön, että pääsen nukkumaan. En vaan oo löytäny kovin montaa omaa ikäluokkaa olevaa videon tekijää. Muutamia erittäin viihdyttäviä nuorempia kylläkin. Musta ei kyllä siihen hommaan olisi. En kestä katella omaa pärstää...mut hienoa kun toiset tekee ja antaa mulle iltaselle viihdykettä.

Miä oon ihan älyttömän urpo! Osaan liittää kuvan tähän tekstiin, mut en saa sitä oikeaan kohtaan. Ei se koskaan oo näin hankalaa ollu...PLAAH! Kuvat siis tulee mihin haluavat...

Olin tänään uimassa vaikka vähän lenssunen olo olikin. Ennen lähtöä piti vetää pari rauhottavaa naamaan, mut ei tullu paniikkia altaassa. Jei! Oon yrittäny välttää noita ylimääräsiä lääkkeitä viimiseen asti, mut jos ne auttaa mua pääsemään liikkeelle ni antaa mennä. 

Käyn mielenterveykeskuksessa oman hoitajan luona pari kertaa kuussa. Mul on ollu aika hurja loppu- ja alkuvuosi. Marraskuussa jouduin psykiatriselle osastolle vaikean masennusjakson takia. Siellä mulla diagnosoitiin bipon lisäksi epävakaa. Lääkitys meni kokonaan uusiksi, mut nyt tuntuu ihan hyvältä sen suhteen. Olin osastolla 6 viikkoa. Se on mulle jo tuttu paikka...tää oli viides hoitojakso. Kolme kertaa kahden vuoden sisällä. Aina olen sieltä onneksi avun saanut. Muuten en tässä enää istuisi lätisemässä elämääni.

Alkuvuodesta mulla leikattiin polvi. Siitä mainitsinkin jo. Se on siis mennyttä kalua ja vituttaa niin rankasti, että ei siitä jaksa edes puhua. Sen verran siitä, että leikkauksen jälkeen polvi ei alkanut paranemaan millään ja epäiltiin laskimotukosta. Se kuitenkin osoittautui Bakerin kystaksi, joka oli puhjennut ja vuotanut sinne polven sisälle.

Mun 72-vuotis mummo kuoli helmikuun alussa. Hänellä oli Alzheimerin tauti, joka eteni todella nopeasti. Noin vuoteen hän ei enää tuntenut ketää meistä omaisista. Viimeisen viikon hän oli todella huonossa kunnossa ja olin lähes kaikki päivät hänen luonaan. Olin paikalla kun kuolema tuli. Hautajaiset oli muutama viikko sitten. 

Helmikuun alussa päätin hankkia uudet silmälasit. Edellisten hommaamisesta oli kulunut vain vuosi, mutta optikko tarkisti näön varmuuden vuoksi. Huomattiin, että mun näkö oli vuoden aikana huonontunut paljon. Silmälääkärille siis tarkistukseen. Lääkärin tutkimuksissa selvisi, että mun toisen silmän takana on jonkinlainen "klöntti". Nyt on sitten lähete sairaalan poliklinikalle. Päässä pyörii kauhukuvat kasvaimesta tai syövästä, silmän läpi tungettavista neuloista tai silmän kokonaan poistamisesta. Kyllä, oon vähän hysteerinen tällästen asioiden kanssa.

Muutaman kerran oon miettiny, että eikö mikään riitä?! Ei riitä, että päässä viiraa vaan kropankin pitää tiltata. Toisaalta oon miettiny tätä karma-asiaakin. Loppuvuodesta kun olin todella masentunut ja halusin kuolla, toivoin, että sairastuisin ja kuolisin. Tollasia sitä ajattelee kun ei enää millään ole väliä. Kyllä mä nyt jo haluun jatkaa elämistä! 

Tämmösiä mietteitä tänään....

Kävin eilen uimassa vaikka oli vähän kökkö olo. Käyn 3 kertaaviikossa. Mun polvi leikattiin alkuvuodesta ja tulos oli se, että nivelrikko on niin paha, että tarvitsen keinonivelen. En todellakaan vielä suostu sitä laitattamaan, joten yritän vahvistaa lihaksia. Mulle oli tosi kova paikka saada tietää, että mitään ei oo tehtävissä. Polvi on koko ajan tosi kipeä. Uinti on parasta liikuntaa ja allas on ainoa paikka jossa polvea ei koske. Harvoin tän ikäsillä on ton asteista nivelrikkoa, mut se on osittain perinnöllistä ja mun iso-äiti ja isä on alkanut oireilemaan nuorina. 

Parin viikon aikana mulla on alkanut olemaan hankaluuksia uimahallissa. Mulla nimittäin tulee paniikkikohtauksia. Ennen tätä mulla oli melkein 2 vuotta jolloin ei tullut kohtauksia. Suoraan sanottuna vituttaa ihan suunnattomasti. Ainut paikka missä olen niin mielelläni. Kohtaukset alkoi kun ystävä, jonka kanssa käyn hallilla mursi kylkiluunsa ja olen sen takia joutunut käymään yksin.

Mun paniikkikohtauksissa suurin asia on oksentamisen pelko. Päähän vaan tulee ajatus, että minua oksettaa vaikka mitään fyysisiä oireita ei olisikaan. Tilanne kehittyy hyperventiloinniksi ja pysähtyneisyydeksi. Joskus tilanne laukeaa kun saan ajatukset jonnekin muualle, mutta uimahallissa en vielä ole löytänyt juttua mihin keskittyä niin intensiivisesti. 

Bussi on toinen missä paniikki pääsee lähes aina yllättämään. Mulla ei ole ajokorttia joten bussi on ainut vaihtoehto. Mun kotoa kaupunkiin on reilu 10 kilometriä ja bussimatka kestää n. 45min. Joskus saan ajatukset pois paniikista kuuntelemalla musiikkia tai laskemalla pysäkkejä. Yhden kerran olen jäänyt pois kesken matkan. Yritän aina pakottaa itseni kestämään.

Aikoinaan mun kohtaukset oli tosi pahoja. En pystynyt edes henkilöautossa matkustamaan 30min. pidempään. Pakotin itseni kuitenkin liikkumaan, käymään elokuvissa ja teatterissa vaikka se välillä oli todella tuskallista. Oli päiviä kun makasin kotona sängyssä ja tärisin hysteerisesti. Tätä saattoi kestää monta tuntia. Alkoholia en voinut nauttia koska krapulan pelko oli niin suuri. Ainut asia joka tuollaisina päivinä auttoi, oli mennä suihkun alle niin että vesi valui pääni päältä ja peitti kaikki äänet. Pelkkä veden kohina helpotti.

En tiedä kuinka kohtaukset sitten loppuivat. Pystyin liikkumaan jopa pitkiä matkoja bussilla tai junalla. Ihanaa aikaa! Nyl pelkään, että elämä ajautuu taas siihen kamalimpaan aikaan. Tänään iltapäivällä olisi taas bussimatka tiedossa ja ahdistelen sitä jo nyt. Mitä enemmän sitä pelkää sitä varmemmin kohtaus iskee.

Jos joku panikoiva lukee tätä niin kertokaa!minkälaisia teidän paniikit on?

Olen kolmekymppinen nainen. Maantieteellisesti sijoitun maamme eteläiseen osaan. Olen asunut noin vuoden verran avoliitossa miehen kanssa, jonka olen tuntenut 17-vuotta. Olen käynyt naimisissa ja liitosta on yksi yhteinen karvavauva. Harrastan ikuista laihduttamista, kädentaitojenohjaajana käsitöitä ja pidän musiikista, elokuvista ja lukemisesta kuten 90% muista ihmisistä. 

Kuten jo blogin nimestä voi huomata mulla on bipolaarihäiriö eli tuttavallisemmin kaksisuuntaisen mielialahäiriö. Tuun tästä asiasta kijoittamaan luultavasti aika paljon, sillä se on iso osa mun elämää. Sivurooleissa seikkailee vielä paniikkihäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Yritän kuitenkin keskittyä niihin elämän muihinkin asioihin, en vaan sairauksiin.

Mulle saa ehdottomasti laittaa kysymyksia ja kommentoida!