torstai, 17. maaliskuu 2016

Parisuhdeasiaa

Parisuhdestatukseni on avoliitossa. Muutettiin yhteen aika pian sen jälkeen kun alettiin seurustelemaan. Tosin ollaan tunnettu jo 17-vuotta, mutta ei oltu tekemisissä moneen vuoteen muuten kun facen välityksellä. Tiesin avopuolisoni huumemenneisyydestä ja hän käytti kun aloimme seurustelemaan, mutta oli pääsemässä korvaushoitoon. Hoito on kestänyt yli puoli vuotta ja mennyt hyvin, mutta en millään pysty hyväksymään, että hän polttelee välillä. Itse en käytä enkä ole koskaan käyttänyt. Kokeillut olen pilveä joskus 10-vuotta sitten, mutta se alkoi skitsottamaan pahasti. En vaan pysty hyväksymään sitä, että hoidossa pyritään päästä eroon kaikesta paskasta, mutta silti riskeeraa koko hoidon. Olen yrittänyt puhua ja suuttua, mutta minkäs minä sille teen. Kuukauden ajan on ollut niin, että joka viikko seulojen jälkeen on pitänyt vetää savut. Yleensä se jää yhteen kertaan. Jos joskus näykyy plussaa voi koko korvaushoito tyssätä ja lasten tapaamiset vaikeutua. En mä itse kannabiksen polttelua pidä kovin kauheana asiana, mutta tällä hetkellä pelissä on niin paljon. Jos on tarkoituksena päästä eroon huumeista niin kyllä se mun mielestä tarkoittaa kaikkia laittomia huumausaineita. En lähde tässä pohtimaan mitään viinan ja kannabiksen hyviä/huonoja puolia. En halua, että mun kotona on kannabista tai mitään muutakaan. Ei sitä koskaan paljoa ole, mutta silti. Se on ihan periaate. Miks niitä savuja ei vois korvata parilla oluella?! Tästä asiasta meillä on viime aikoina ollut vähän riitaa, mutta ei se asia sillä miksikään muutu. Enkä minä saa häntä lopettamaan. Se on pakko lähteä sieltä omasta itsestä. 

Tämmöstä tällä kertaa. Jättäkää kommenttia tai jotain...

maanantai, 14. maaliskuu 2016

Kahden päivän krapula

Tosiaankin oon eilisen ja tän päivän potenut krapulaa tai oikeestaan tänään on vaan väsyttänyt. Oli lauantaina sauna-ilta ja ilmeisesti myös baari-ilta. Ei siinä, kaikki meni hyvin. Kukaan tai mikään ei kadonnut tai hajonnut ja ulkopuolisille ei aiheutunut haittaa...kai? Ens viikonloppuna olis myös kinkerit, mutta vähän luulen, että me miehen kanssa kohdistetaan nokat kohti Saimaan rantaa. Se onkin sitten jo pääsiäinen ja kohta tulee kesä! Ja miä meen kesällä Ruisrockiin!! Sain puhuttua pari kaveria mukaan ja tiedossa on ihan kunnon kotimajoitus. Enää tässä iässä ei telttaileminen oo vaihtoehto, ainakaan jos meinaa 3 päivää jaksaa. Nyt mun pitäis enää keksii miten saan nää paniikkikohtaukset loppumaan ennen sitä. Tiedän, että osittain menee fiilis jos joutuu paniikin pelossa hippaamaan. Täytyy kokeilla jos jotain lääkettä lisäämällä ne menis pois. 

Näin tänään ensimmäistä kertaa avomieheni lapset. Tapaaminen meni oikein hyvin. Suloisia muksuja ovat.Lapset on vielä sen verran pieniä, että isän naisystävä on ihan ok-juttu. Kahden viikon välein lapset tulee päiväksi meidän luo. Vaikka mulla ei ole lapsia niin kyllä mä niistä pidän ja tykkään touhuta, mut en silti edelleenkään halua omia. Tiesin, että miehen mukana tulee kaksi lasta ja nyt sitte opetellaan elämään niiden kanssa. Jossain vaiheessa ne tulee olemaan meillä pidempiäkin aikoja. Saa nähdä millaista elämä tulee olemaan kun ovat murrosiässä. Oonko enää sillon ok...? Mut tuota nyt on turha ruveta vielä miettimään. 

Yritän saada tällä viikolla ihan jonkun kunnollisen päivityksen kirjotettua. 

Se on moro tältä erää....

torstai, 10. maaliskuu 2016

Varistyttö

                                                              varistyttc3b6.jpg

Aloin pari päivää sitten lukemaan Erik Axl Sundin varistyttö-kirjaa. Aika hurjaa tekstiä. Se laittoi mut miettimään omasta hyväksikäytöstä kirjoittamista. Blogia miettiessäni päätin, että en tätä asiaa ottaisi esiin ollenkaan, mutta toisaalta se on niin iso osa mun elämää...valitettavasti.

Vähän faktoja: Olin noin 5-vuotias silloin kun minulla on ensimmäiset selvät muistikuvat hyväksikäytöstä. Olen kyllä varma, että tätä on tapahtunut aikaisemmin, noin 3 vuoden ikäisenä. Hyväksikäyttö oli fyysistä 5-10 ikävuoteen ja psyykkistä 10-16 ikävuoteen.Tekijä oli eräs sukulaismies. Olin hänen ja hänen vaimonsa luona paljon hoidossa ja muustakin syystä vietin siellä aikaa. En koskaan lapsena kertonut asiasta kenellekään, mutta oirehdin monella tavalla. Olin aggressiivinen, mulla oli oppimisvaikeuksia, pelkäsin monenlaisia asioita, ystävyyssuhteita oli hankala luoda, minulla oli usein kovaa päänsärkyä ja pahoinvointia. Vanhempani käyttivät minua perheneuvolassa, neurologisissa testeissä ja koulussa kävin kuraattorin luona. Asia oli aina tietoisuudessani, mutta kykenin työntämään sen todella syvälle piiloon. Jos minulta olisi suoraan kysytty onko jotain tällaista tapahtunut olisin varmasti vastannut ei. 

Asia alkoi painaa mieltäni murrosikäisenä. Olin todella vaikea tuolloin ja vanhempani saivat todella kärsiä käytökseni takia. Ajattelin tuolloin, että minun pitäisi kertoa asiasta, mutta en vielä silloin ollut valmis. Ajattelin kauhulla miten asia vaikuttaisi koko sukuun. En kuitenkaan koskaan pelännyt, että minua ei uskottaisi. Kävin tuohon aikaan nuorten psykiatrian poliklinikalla paniikkikohtauksien ja masennuksen takia. Olin käynyt siellä pari vuotta ennen kun uskalsin kertoa asiasta. Meillä oli jo aikaisemminkin ollut perhetapaamisia ja sovimme, että seuraavalla kerralla kerrotaan asiasta vanhemmilleni. Se oli kamalaa. Kamalaa nähdä omien vanhempien luhistuvan ja huomata, että he alkoivat heti tuntea syyllisyyttä siitä, että eivät olleet huomanneet asiaa tai pystyneet suojelemaan minua. He kuitenkin uskoivat minua täysin ja nyt koko ikäni kestäneille oireiluille oli selvä syy. Kyllähän vanhempani olivat tienneet,että kaikki ei ollut kunnossa ja kyllähän he puuttuivatkin asiaan. Sanoin heille monta kertaa, että he eivät olisi mitenkään pystyneet huomaamaan asiaa sillä salasin sen niin hyvin.

Samana iltana kun olin kertonut asiasta äitini soitti tekijälle, joka oli niin paniikissa, että tunnusti asian. Tämän jälkeen päätin, että haluan tehdä asiasta rikosilmoituksen. Kaikki tapahtumat laukaisivat niin pahan masennuksen, että jouduin menemään osastolle itsetuhoisuuden takia. Sieltä käsin hankin itselleni asianajajan ja tein rikosilmoituksen. Ilmoitusta tehdessäni ensimmäinen asia mitä poliisi minulle sanoi oli, että juttu on varmasti jo vanhentunut ja että jutusta tulee niin rankka, että parempi vaan yrittää hoitaa itsensä kuntoon. Olin päättänyt tehdä ilmoituksen ja niin se tehtiin. Reilun vuoden aikana oli muutama kuulustelu, jonka jälkee syyttäjä päätti, että oikeuteen mennään. 

Oikeudenkäynti oli kamalin asia tähänastisen elämäni aikana. Se kesti yhden päivän. En joutunut hyväksikäyttäjän kanssa samaan tilaan ollenkaan vaan kaikki meni äänityksen kautta. Isäni sai olla mukanani tukihenkilönä. Äitini oli todistajana, koska hyväksikäyttäjä oli puhelimessa tunnustanut tekonsa hänelle. Oman kuulusteluni jälkeen menin kotiin ja odotimme iltaan päätöstä. Illalla asianajaja soitti ja kertoi,että olimme voittaneet jutun. Tekijä oli saanut 4 vuoden tuomion ja oli lähtenyt suoraan salista istumaan. Ensikertalaisena hän ei tietenkään istunut kuin puolet, mutta minulle tärkeintä oli, että hän sai tuomion ja lehdessä kerrottiin nimen kanssa hänen olevan pedofiili.

Oikeudenkäynnin jälkeen pystyin täysillä alkaa keskittymään asian käsittelemiseen. Kävin monenlaisessa terapiassa ja muutaman kerran jouduin käydä osastohoidossa, mutta jossain vaiheessa huomasin, että pystyn elämään asian kanssa ja harvoin edes ajattelin asiaa. Koskaan se ei tietenkään unohdu, mutta opin elämään sen kanssa. Aina välillä asia aktivoituu mielessäni ja tulee uniini. Aina se muistuu mieleen kun uutisista lukee raiskauksista ja hyväksikäytöistä. 

Näin myöhennin uskon, että nämä nykyiset sairauteni johtuvat osittain tästä lapsuuden traumasta. Se on antanut jonkinlaisen sysäyksen sairastumiseen.

Eiköhän tässä nyt ollu pääpiirteittäin koko juttu. Kysymykset ja kommentointi on sallittua.

 

maanantai, 7. maaliskuu 2016

Paskaa!

Huomasin,että tää mun blogi on tähän mennessä ihan täyttä paskaa. Teksti on ihan ala-aste tasoa ja sisältö tosiaan on ihan paskaa. Miten tässä näin kävi?

Noh, mun aivoissa on käi tapahtunut jonkinlainen taantuma. Mä oon alkanu jopa käyttäytyy ku teini. Saan ihmeellisiä kilahdus-kohtauksia. Tänään hermostuin keräyspapereille ja pakastevihanneksille kun ne ei mahtunut pakastimeen. Mun silmissä sumeni ja mun olis tehnyt mieli paskoa kaikki käteen osuva tavara pitkin seiniä. Sain sen epävakaa persoonallisuushäiriö-diagnoosin vasta vuoden vaihteessa ja nyt mietinkin, että johtuuko nää raivohullukohtaukset siitä...? Mulle on laitettu lähete DKT-terapiaan, mutta sen alkaminen voi venyä ens vuodelle. Pahinta on kun en erota omaa persoonallisuutta ja mun sairauksien aiheuttamaa käytöstä toisistaan. Uskon, että mun luonteeseen kuuluu jonkin asteinen äkkipikaisuus, mut ihan tässä mittakaavassa tapahtuva kiihtyminen ei oo normaalia. Joskus pelkään, että mun mies ei jaksa mun kiukuttelua. Ollaan kyllä puhuttu asiasta ja se ymmärtää kyllä, eikä ota itseensä jos mä vähän riehun, mut ei kai tällästä kukaan loputtomiin kestä. Yleensä näitä kohtauksia tulee ku oon väsynyt tai ahdistunut. Pitäis saada tää elämä paremmin hallintaan. 

Onneksi toi kaksisuuntainen on aika hyvin hallinnassa. Mulla oli puoli vuotta tosi sekamuotoinen vaihe, joka sit loppujen lopuksi meni vaikeaksi masennukseksi ja vei mut osastolle. Sekamuotoinen vaihe on todella rasittava. Aamulla on hurja buusti päällä, alan tekemään jotain ja muutan tunnin päästä olen ihan lamaantunut, enkä saa enää mitään aikaiseksi. Ilta saattaa mennä itkeä kollottaessa. Mulla oli paska lääkitys silloin. Sanoin mun lääkärille, että haluan vaihtaa lääkityksen kokonaan, enkä vaan lisätä masennuslääkettä. Tän asian kanssa sain sit tapella siihen asti ku jouduin osastolle. Sanoin siellä, että en tuu mun avohoitolääkärin kanssa toimeen ja nyt se lause sit lukee jokaisessa mun paperissa. Se on edellen mun lääkärinä ja ihan mielelläni en sille olis menossa. Kohtelu ei varmaankaan tän kaiken jälkeen oo kovin lämminhenkistä. Onneks tällä hetkeellä ei tartte muuta ku uusia reseptit puhelimitse.

Paniikkikohtaukset jatkuu edelleen.Bussilla alkaa olemaan kohta mahdotonta liikkua. Uimahallissakin niitä tulee, mut en suostu uimisesta luopumaan. Sulais lumet kokonaan pois niin voisin pyöräillä joka paikkaan. Rauhottavia en viitsisi aina napsia koska ne alkaa väsyttämään. Mulla on tarvittavana lääkkeenä ainoastaan ketipinoria ja se todellakin alkaa väsyttämään. 

Joo..ei kai tässä muuta! 

sunnuntai, 6. maaliskuu 2016

Kooma

Kuten otsikko kertoo oon ihan koomassa. Väsyttää ja mikään ei oikein huvita. Oonkin nukkunu melkein koko viikonlopun. Keskiviikosta asti meidän alakerrassa on taas ryypätty,huudettu ja vedelty toisia lättyyn. Tasavertainen pariskunta, molemmat hakkaa vuorotellen toisiaan. Alkaa olla mitta sen verran täysi, että seuraavaksi soitetaan poliisille. Vaikka eiköhän se meno jatku samanlaisena ens viikonloppuna.

Oon ollu väsynyt, mut päässä kyllä pörisee...

1. Haluisin alkaa kotihoitajaksi Romaniasta tuleville koirille. Ne siis tulis mulle siksi aikaa kun niille löydetään kodit. Puhutaan siis muutamasta päivästä pariin kuukauteen. Oon joskus ollut siellä listalla, mut sillon ei ollu tarvetta ja sit oman elämäntilanteen takia en voinut enää ottaa. Nyt olis taas elämäntilane ok, mut isäntä ei suostu. Kyllä mä toisaalta ymmärrän, että se ei halua kun mulla on välillä tuo rikkinäinen polvi niin kipeä, että lenkitys voi olla hankalaa. On mulla toki mun oma rakkaus-pakkaus koiruus, joka aina välillä tulee mun luokse.

2. Mun pitää päästä kesällä festareille! Toissa vuonna olin Ruisrokissa ja sinne palava halu olisi. Toinen vaihtoehto olis Ilosaari. Se vaan on niin kamalan kallista. Mä oon jo sen verran vanha täti, että teltassa on ihan mahdotonta kuvitella nukkuvansa. On tässä lähettyvillä muutamia pieniä kekkereitä, mut ei niistä voi puhua samaan aikaan festareiden kanssa. Ehkä mä kuitenkin keksin jonkun keinon päästä oikeille festareille ja se Riussi olis ihan no.1 !

3. Mulla on joku kehonmuokkaus-vimma. Ensinnäkin haluisin alkaa venyttää korvaa. En oo koskaan ennen sitä kokeillu. Mulla on kyllä lävistyksiä. Naamassa 3 ja korvassa 6. En haluu todellakaan mitään isoa reikää...joku 4-6mm riittää hyvin. Meillä on myös ollu suunnitteilla ottaa sisarus-tatuoinnit mun siskon ja veljen kanssa. Niillä ei kummallakaan oo yhtään kuvaa niin oon saanut niitä jonkin aikaa pehmitellä. Nyt ne kuitenkin on jo melkein lupautunut. Mulla on ennestään 7 kuvaa. Eka tuli otettua 16-vuotiaana vanhemman luvalla. Yks kuva on sellanen mistä en oikein pidä, mutta siitä saa  jatkamalla ihan kivan. Rahoitus vaan on aina se suuri ongelma!

Ai nii! Yks mikä raastaa mun hermoja on toi rikki mennyt puhelin tai eihän siitä kosahtanu ku lasi paskaksi. En tiedä, että korjauttaisinko vai hommaisinko uuden luurin. Toi Samsung galaxy S4 on mulle kyl ihan hyvä ja en olis kovin paljon valmis sijoittamaan uuteen. Ehkä käyn vaan korjauttamassa...

Jaa, nyt alkaa tuntuu pää kevyemmältä. Ensi ketaan siis. C ya!

6a00d83451fd2469e201a3fd3e2765970b.jpg